No niin! Nyt sitten pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin laittaa blogin pystyyn. Enkä kyllä tiedä miksi, sillä kalenterini näyttäisi olevan muutenkin jo inhottavan täysi.. Mutta, aina kun saan hetken ja haluan kertoa teillekin jonkin ajatuksen tai sattuman, laitan sen tänne. :)

Eli terve! Tere! Hello vain kaikille! Täällä kirjoittaa Minerva ja hänen lukuisat pikku ystävänsä. Tervetuloa blogiini, jonka nimi muuten tulee puhtaasti rakkaudestani hattuihin. Hope you enjoy.
 

(Norland on inspis-otukseni, jossa kulminoituu kaikki mistä tykkään. Lisää myöhemmin..)
 
Aloittakaamme yhdellä lempiaiheistani, nimittäin matkustamisella. Tällä kertaa en tarkoita kulttuurikierroksia ja biitsillä makaamista, vaan sitä välitilaa, jonka joudumme kärsimään päästäksemme juuri tällaisiin ihanuuksiin käsiksi. Olen tässä lyhyen ajan sisään joutunut reissaamaan kodin ja Tarton väliä niin autolla, bussilla, laivalla kuin lentokoneellakin enemmän tai vähemmän tavaroita mukanani raahaten. Lisäksi kesä meni mökin, kodin, Lontoon ja muutamien etelän kaupunkien väliä sahaten. Silti vieläkään en vain voi sanoa, että olisin jo kyllästynyt hommaan.
Kyllä, voi olla että kun asiaa kysytään minulta kolmen vuoden päästä uudestaan, vastaan ihan toisin. Ei enää ikinä tuota samaa väliä, Tallinnan lentokenttä on syvältä, laivamatka on tappavan tylsä ja sitä rataa, mutta onneksi ei vielä. Jostain syystä yksin matkustaessani minulle ei ole ongelma istua tuntikaupalla paikallani. Napit korviin, hyvä kirja käteen ja paikka laivan ikkunalaudalta, lentokentän kahvilasta tai auton takapenkiltä. Viime kerralla mennessäni Viikingillä rapakon yli (hajuvesien haisteluun kyllästyttyäni) istuin tunnin musiikkia kuunnellen ja merelle tuijottaen, ajatuksiini vaipuneena. Ihmisten tekemisiä seuraillen. Radio-ohjelmille naureskellen. Se jos joku on aikaa itselleen.
Lisäksi on mukava huomata, että yksikään matka ei ole toistuvasta reitistään huolimatta samanlainen. Minkälainen taksikuski sattuu kohdalle? Löydänkö oikean lentoportin yhden vai kahden eksymiskerran jälkeen? Osaanko suunnistaa rautatieasemalta satamaan, ja missä sitä tällä kertaa pysähtyisi syömään henkensä pitimiksi? Okei, kömmähdyksiäkin voi sattua, mutta kaikkein tärkein on aina asenne. Mitä sitten vaikka kaksi seuraavaa bussia Tallinnasta Tartoon ovatkin buukattu täyteen, jos ei kerran ole mihinkään kiire? Ja jos kerran maksaa taksista muutaman euron ylimääräistä, tietääpähän ensi kerralla valita eri firman auton. Mikä ei tapa, vahvistaa, ja kerrasta oppii vai miten se nyt meni..
 
Viime matkallani lentokoneessa sattui kaikkea hämmentävää..

     VÄÄRÄ AASIALAINEN!!

Lisäksi stuerttina samalla lennolla toimi niin sievä poika, että puolet lennosta meni sen sukupuolen arvailemiseen. :'D Jännä..

 

Hmm. Yksi asia on myös ainakin varmaa. Oli matka kuinka pitkä tahansa, kesti se sitten kolme tai kymmenen tuntia, jälkeenpäin on aina ihan rättipoikki väsynyt. Havaittavissa kahvivajevapinaa, armotonta nälkää, väsyä ja jokainen lihas on kipeänä kuin pahimmankin body pumpin jäljiltä.
Avain kääntyy lukossa, laukku putoaa eteisen lattialle. Syvä, tyytyväinen huokaus rikkoo hiljaisuuden.
 
On se silti aina parasta päästä vihdoin perille.

~Minerva